Hupin lämmöt olivat siis alhaalla todella pitkään, eivätkä lähteneet nousemaan ollenkaan. Poltot alkoivat ja vedet menivät ihan normaalisti. Ponnistus lähti hyvin käyntiin ja kaikki näytti todella hyvältä. Hupi oli kyllä levoton, mutta niin kai ensisynnyttäjät yleensä ovatkin.


Rouva-Päärynä vielä yhdessä osassa...odotellaan.

Kun ponnistaminen oli jatkunut noin 1,5 tuntia Sanna kokeili takakautta ja totesi pennun olevan tunnusteluetäisyydellä, tulossa pää edellä ja liikkui ponnistusten mukana. Kun pentua ei kuitenkaan joidenkin ponnistusten jälkeen ruvennut kuulumaankaan oli ryhdyttävä järeämpiin toimiin. Sanna veti pentua supistusten mukaan ulospäin ja pentu saatiin taas liikkumaan... hitaasti mutta varmasti. Tässä vaiheessa se pari tuntia oli kulunut ja aika rupesi niin sanotusti olemaan kortilla. Kaisakin saapui hätiin ja kolme kätilöä ja Hupi itse tekivät kaikkensa, jotta pentu saataisiin ulos. Hupille tehtiin jopa pieni viilto takapäähän ulostulon helpottamiseksi... mutta kun nenä oli näkyvissä, oli Rouva-Päärynän voimat tai usko loppuneet ja sitä ei saatu enää ponnistamaan emättimen stimuloinnista huolimatta. Jotain vaatteita päälle, kengät jalkaan, koira kainaloon ja matkaan. Soitto Espoon eläinsairaalaan samalla, että oltaisiin tulossa. Ei ehditty kovin pitkälle kun sylissä olleen Hupin takapäässä jumissa ollut pentu ihmeen kaupalla syntyi auton jalkotilaan. Ei muuta kun auto parkkiin tien varteen ja Sanna kävi koppaamassa pennun lattialta takapenkille ja alkoi elvyttämään hapenpuutteesta siniseksi muuttunutta pentua. Ja matka jatkui... entistä lujempaa kohti klinikkaa. Sinne saavuttuamme pentu oli jo hyvän vaaleanpunainen. Hapen annon ja jonkun lääkkeen (en enää muista minkä) avustuksellakaan pieni (tai siis suuri 440g) mustavalkoinen enkeliprinsessa ei jaksanut enää ruveta omin avuin hengittämään :( Sillä välin me kävimme ensin ultrassa toteamassa, että yhden (kolmesta jäljellä olevasta) pennun sykkeet olivat todella alhaiset. Röntgenin kautta leikkuriin siis. Silloin oli jo selvää, että tämäkään mustavalkoinen pikkuprinsessa (400g) ei todennäköisesti leikkaussalista enää palaa. Eikä palannutkaan :( Sen istukka oli irronnut ennen aikojaan ja oli jo kylmä ja eloton ulos tullessaan. Elvytyksestä ei ollut apua.

Hupi kiidätettiin leikkuriin ja Sannakin joutui vapaalla töihin. Leikkaussalivaatteet niskaan ja hommiin avustamaan Anu kirurgia. Me Kaisan kanssa jäätiin istumaan ulkona oleville penkeille juomaan kahvia ja minä taisin polttaa noin askin tupakkaa. Samalla siivottiin vähän auton etujalkotilaa ja takapenkkiä missä pentua elvytettiin, jotka olivat aika roisin näköisiä. Ja sain Kaisalta pari mandariinia, jotka taisivat olla päivän ensimmäinen ja viimeinen ateria ennen kello kymmentä illalla.

Puoli tuntia siinä taisi mennä kun Sanna liihotti salista leikkurimyssy vinossa kärräten läpinäkyvässä kaukalossa kahta iki ihanaa pentua. Uros 390g ja narttu 380g, molemmat mustavalkoisia.


Tällaiset se haikara-Sanna toi ;)

Itse olin siinä kohtaa niin huolissani Hupista, etten pennuista kovinkaan paljon osannut nauttia. Pennuilla oli kyllä ihailijoita muun henkilökunnan ja Kaisan puolesta. Ei mennyt kauaakaan kun Hupikin tuotiin takaisin salista. Se oli aivan pökkerössä pitkään ja pötkötteli lämpötyynyt päällä. Pennut pääsivät tässä vaiheessa ensimmäistä kertaa kokeilemaan imuttelua. Uroksella olikin homma hanskassa jo heti alkuun, mutta näin alle vuorokauden tuntemisen valossa, hyvin temperamenttisella ja äkkipikaisella Neiti-kiukulla kesti aika kauan, ennen kun se saatiin rauhottumaan nisälle. Olisi pitänyt mielummin mennä, mennä, mennä ;)


ihanat imuttelijat ;)

Oksitosiinia Hupi sai pariin otteeseen ja maitoakin rupesi pikkuhiljaa tulemaan. Pentujen näyttäminen Hupille sai sen kääntämään päänsä pois, joten mitään rakkautta ensi silmäyksellä lasten ja äidin kohtaaminen ei ollut. Pennut saivat kuitenkin harjoitella imuansa ja saivat tärkeät ensiravinnot...äidin mielenkiinnottomuudesta huolimatta. Klinikalla oleiltiin ihan sen sulkemiseen asti. Meillä oli oma sviitti synnytyssairaalassa... niinkuin hienoilla rouvilla yleensä onkin ;) Kerran jouduin pyytämään lääkärin paikalle, kun Hupi vuosi niin paljon kohdustaan. Mutta ei kuulemma ollut hätää. Kirurgi-Anu kävi tutkimassa pennut työpäivän päätteeksi ja totesi molemmat terveiksi ja elinvoimaisiksi.


kuoleman väsyneitä kätilöitä hymyilyttää jo

  
Uros                                             Narttu (yllättäen venkuroi)

Pennut "sukkakoriin", jonka Kaisa oli saanut (minun kenkieni lisäksi ;)) nykästyä mukaan kun klinikalle lähdettiin tuulispäänä. Ja Hupi takapenkille minun kanssani. Siinä kohtaa helpotuksen, ahdistuksen, surun ja onnen kyyneleet taisivat tulla silmiin. Kaikki 3 hengissä matkalla kotiin...jee. Matka meni hyvin ja kotiin palattua pentunurkkauksen siistiminen ja uusi perhe sinne. Hupi oli niin pöllyssä koko illan ja puolet yöstä, että "nukuin" sohvatyynyllä lattialla ja pidin sen pannasta kiinni. Toisen käden ja pyyhkeen yritin sijoitella niin, etteivät pennut päässeet ryömimään mamman naamalle. Hupi oli tokkurassaan vähän sitä mieltä, että voisiko joku viedä noi jonkun muun kakarat pois täältä, joten tarkalla silmällä piti katsoa, ettei keksi mitään typerää. Parin kerran murina riitti minulle merkiksi siitä, että kahden henkiin jääneen kohtaloa ei kannata juuri nyt jättää tuoreen äidin vastuulle. Sannan ja Kaisan kanssa keitettiin aina niin ravitseva nuudelisoppa ja ryystettiin sitä lattialla istuen ja samalla tuijotellen toisiamme lasittunein katsein. Tässä kohtaa yliväsymys ja stressin purkautuminen otti vallan ja pelleily lämpimällä vedellä täytetyillä kumihanskoilla sai järjettömän naurukohtauksen aikaan... kovin vapauttavaa ;)

                 
Jokaisen kätilön ensiapupakkaus:               Niin hauskaa...kai ;)
pusuja, sidetarpeita, suonipuristimet
ja oksitosiinipiikkeja ;)

Samalla naurettiin kuinka kukaan meistä ei EDELLEENKÄÄN ole nähnyt yhtäkään ihan normaalia onnistunutta synnytystä. Toisaalta Kaisalla oli kokemus ja varmuus sektiosta tuoreessa muistissa (viikko sitten viimeksi) ja Sanna pääsi tekemään sitä mitä osaakin... ihan rutiinilla ;) Sanna lähti kotiin nukkumaan (asuu naapurissa) ja minä ja Kaisa kävimme pötkölleen. Minä lattialle ja Kaisa sänkyyn. No eihän se uni tullut vaan pakolliset jossittelut oli pakko käydä läpi. Olisiko ensimmäinen pentu hengissä, jos oltaisiin lähdetty aijemmin, olisiko koiraa pitänyt lähteä kävelyttämään kun pentua ei ruvennut kuulumaan, olisiko heikolla sykkeellä varustettu pentu pelastunut... jos, jos, jos... Nyt ne on käyty läpi ja vaikka suru ja pettymys on suuri, että Powerpuff girlseistä ei jäänyt kun yksi eloon... elämä jatkuu noiden kahden ihastuttavan pentulaisen voimin. Ja toivottavasti nuo kaksi pikku enkeliä ovat paikassa parhaimmassa. Yön aikana käytiin Hupin kanssa pari kertaa ulkona ja se sai lihalientä ja nutriplus geeliä. Ulkoota sillä oli kova kiire takaisin sisään, mutta pennuista se ei edelleen oikein tykännyt. Selkeästi pentujen aiheuttama maidon nousu tuntui siitä hämmentävälle ja sitä piti piipata kovaäänisesti joka kerta. Aamuyöstä se vähän jo kiinnostui pentujen takapäistä ja varsinkin tyttöpentua se jo nuolikin, mutta hamuavat naamat ja suut saivat sen vielä perääntymään.


Valvova silmä...

Sanna tuli aamusta tänne ja Kaisa lähti töihin. Pääsin ihan oikeasti nukkumaan pariksi tunniksi. Kun heräsin odotti suuri ja NIIN iloinen yllätys... Hupi oli Sannan kannustuksella ruvennut hoitamaan pentujaan. NIIN helpottavaa!!!! Klinikalta saatiin mukaan vielä oksitosiini-piikkejä ja niitä Hupi onkin saanut pari. Illalla saa vielä yhden. Pistää maitoa virtaamaan ja supistaa kohtua nopeammin normaalitilaansa.

Nyt on tämä päivä mennyt Hupilla äitiyden opettelussa ja omistajalla kaiken tapahtuneen tajuamisessa. Asunto oli lähinnä teurastamon takahuoneen näköinen kaiken tämän jälkeen. Joten oli todella helpottavaa että pystyy jättämään emon lastensa kanssa ja keräillä verisiä tai eritteitä sisältäviä imupapereita, pumpulia, saksia, tikkilankaa, pipettejä, pyyhkeitä, puristimia...yms. pitkin lattioita. Ja mopata mitä ihmeellisempää töhnää makuuhuoneen ja eteisen väliltä.

Hupi oleilee pentujensa kanssa laatikossa ja voi hyvin. Lämmöt ovat normaalit ja maitoa tulee. Ei hirveitä määriä, mutta tulee. Pennut vaikuttavat tyytyväisiltä ja niin Hupikin. Painot ovat lähteneet jo nousuun. Noin vuorokauden iässä punnatut painot löytyvät kuvien alla. Pennuista uros vaikuttaa ensituntumalta selkeästi rauhallisemmalta. Se möyrii varmoin askelin nisälle, ottaa sen suuhun ja rupeaa imemään. Kun se on tyytymätön (mitä tapahtuu harvoin) sen suusta kuuluu vieno "kviik kviik". Jouduttuaan pois maitobaarin luota se suurta meteliä nostamatta suunnistaa vaan seuraavalle sisälle. Narttu sen sijaan matkustaa hirveätä kyytiä pitkin laatikkoa, hamuilee nisiä niin suurella voimalla, että sillä menee todella kauan ennen kun se saa itsensä asetettua syömään. Suusta kuuluu suuri "KRÄÄÄK KRÄÄÄK". Urosta vähän pienempänä, se keilaa sen kuitenkin surutta pois nisältä. Kärsimätön ja kiukkuinen otus ;)

   
Uros (paino 390g-->434g)

  
Narttu (paino 380g-->397g)


Pienen pieni mutta suuren suuresti onnellinen perhe

Olipas rankka, vaikea ja väsyttävä kokemus. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ei voi muuta sanoa kun että Olen NIIN kovin ylpeä tuosta pienestä rouvasta, joka jaksoi ponnistaa niin älyttömän hyvin, oli äärettömän reipas ja ennen kaikkea sopeutui "ilmestyneisiin" vauvoihin  ja hoitaa niitä niin hirmu hyvin. TUHAT KIITOSTA Sannalle, Kaisalle ja koko Espoon eläinsairaalan henkilökunnalle!!!